Kyllä sitä aurinkoa ja kuumuutta sitten jo taas riittikin! Kyllä tällä d-vitamiini varastolla meikäpoika pärjää kylmän talven ylitse! Jos olen oikein isäntäväen puheista ymmärtänyt, niin matka kohti koti- Suomea starttaa marras- joulukuun vaihteessa. Voi pojat! Siitä tulee kyllä hurjan hauska ja jännittävä reissu, kun ajelemme autolla Suomeen läpi suuren maailman..Mutta kuten kaikki jo tietää, niin auto on minulle mieluinen paikka ja onneksi emäntä ja isäntä ovat samoilla linjoilla minun kanssani, että siihen isoon taivaalla lentelevään juttuun minua ei enää laiteta! Oli kamalan pelottavaa olla yksin siellä ruumassa, enkä tiennyt yhtään että missä kotiväki on. Onneksi ne kuitenkin sitten olivat minua lentokentällä vastassa ja sain edes osan turvallisuudentunteesta takaisin. Emäntä tuossa jo vähän yritti pakkailla jotain tavaroita kaapista, mutta se oli kuulemma vähän hankalaa kun minun suuri (nii´in semmoista sanaa ne minun PIKKUpääkystäni käyttävät) pääni oli aina siellä ahtaimmassa välissä tarkkailemassa, ettei vaan mitään tärkeää laiteta roskiin. Välillä löysinkin jotain tärkeää ja juoksujalkaa vein sen olohuoneeseen, ettei emäntä vaan näkisi. Ilmeisesti en kuitenkaan ole niin hyvä hiipimään mitä kuvittelen, sillä emäntä sai minut heti kiinni..Halusin myös ehdottomasti tarkistaa roskapussin, ihan kaiken varalta. Raahasinkin koko pussin mennessäni, mutta tällä kertaa isäntä oli minua vastassa ja tarkistuskierrokseni jäi kesken. Voi, voi..En malta odottaa, että minulle taas tuodaan talo täyteen tyhjiä pahvilaatikoita, joita sitten saan repiä pitkin asuntoa! Pitäisiköhän minun säästää muutama myös noille kaksijalkaisille, jottai saisivat turvallisesti Suomeen minun tavarani? Sain muuten tässä yksi päivä luettavakseni isännän lehden, pistän teille kuvan miten kiinnostuneena sitä popsin suuhuni.

Kiva on kyllä taas päästä Suomeen, mutta kyllä minulla tulee ikävä kaikkia kivoja kavereita täällä! Minulla on täällä ainakin viisi hyvää kaveria, joiden kanssa telmin päivittäin. Ja uskokaa tai älkää, mutta joukkoon mahtuu myös pari urosta! Mutta ne ovat niin lässyjä lällyköitä, etten viitsi niitä ruveta komentamaan. Saavat pian elinikäisiä traumoja. Paras ystäväni taitaa olla se tyttösetteri Nika, josta jo aikasemmin kirjoittelinkin. Nika on kasvanut hurjasti, mutta huonoja tapoja sillä edelleen on, sillä vieläkin se napostelee meikäläisen huulta iltapalaksi! Mutta jos paikalla on espanjanvesikoira Tibet, niin se useasti tulee nuolemaan huuliani ja lohduttaa. Olen muuten aikamoinen nyrkkeilyopettaja, ainakin Nika ja vanhaenglannin villakoira Panda osaavat jo nyrkkeilyn alkeet. Pääsin myös yhtenä iltana leikkimään tyttöbokseri Nukan kanssa ja siinäkös se vasta tassut heiluivat!

                                                  Mukavaa temmeltämistä Nukan kanssa!

                                      Välillä täytyy pitää juomatauko yhteistuumin :)

                      Nikalta löytyy yllättävän paljon puruvoimaa, jopa minulla on töitä pitää fresbeestä kiinni!

Elmo täällä taas moi! Onpas tämä tekstinhallinta muuttunut! No näillä mennään...Olen ollut tässä loppukesällä vähän kiireinen, kauheasti on ollut kaikkea ohjelmaa ja tekemistä. Mutta sehän on vaan kiva juttu, vai mitä? Muutama viikko sitten emäntä ja isäntä olivat siellä matkalla jossain päin Espanjaa ( en minä oikein tiedä missä, maantieto ei ole vahvimpia puoliani) ja minä pääsin kesäleirille viikoksi. En meinannut nahoissani pysyä kun ymmärsin, että pääsin auton kyytiin! Silloin aina pääsen leirille! Tosin nuo omistajat koittavat jatkuvasti kertoa, että sillä autolla pääsee kyllä moneen muuhunkin paikkaan, mutta minulla on tapana yhdistää se aina leiriin. Niinpä minä en millään malttanut rauhoittua kun lähdimme liikkeelle. Näin jo sieluni silmin miten pääsen härnäämään tyttökoiria ja vähän laittamaan pojat ojennukseen. Loppupätkä leiriä kohti on se kaikista vaikein osuus, kun se on jo niin liki, että tunnistan hajun, mutta silti vielä niin kaukana! Tässä vaiheessa voi auto vähän hytkyä, kun minun pitää tarkkailla jokaisesta ikkunasta, että missä mennään. Vaikka meninkin innoissani leirille, niin kyllä minä taisin olla vielä enemmän innossani, kun tuttu auto kurvasi pihaan hakemaan minut kotiin. Pakkohan se on myöntää, että ikävä kotiväkeä ehtii viikossa jo tulla, eikä ruoka oikein meinaa sitten maistua. Muutaman kilon taidan menettää aina väliaikaisesti leirillä. Onneksi laihuuteni huomataan aina kotona ja saankin sitten kaikenmaailman herkkuja, jotta paino saadaan taas minulle sopivaksi. Minä olen muutenkin ruuan kanssa vähän nirso, tai minä kyllä laitan sen noiden omistajien syyksi, ne kun ovat opettaneet minut pennusta asti syömään nappuloiden kanssa jauhelihaa. Kukapa sen jälkeen enää kuivia nappuloita söisi! Välillä minua hemmotellaan ja minulle paistetaan kananmunia. Se on hyvää se! Pekoni oli minun suurta herkkua, mutta pahaksi onnekseni tulin allergiseksi sialle. Meillä oli täällä Espanjassa koko viime viikon ajan vieraita Suomesta. Minä tykkään vieraista. Ensimmäinen yö menee aina valvoessa, ettei kukaan vieraista vaan karkaa mihinkään. Joten joka kerta, kun vieras menee vessaan niin minä seuraan perässä ja muutenkin noin puolentunnin välein käyn tarkistamassa, että kaikki ovat edelleen paikalla. Tämä vähän rasittaa emäntää ja isäntää. Mutta seuraavana yönä luotan jo siihen, että kenelläkään ei ole karkaamissuunnitelmia minun nukkuessani. Yhtenä päivänä ajelimme Madridin vuoristoon, siellä oli erityisen kivaa! Minä kirmailin täysillä pitkin metsää ja siellä oli valtavan mukava, iso puro. Välillä unohdin tarkistaa veden syvyyden ja hypin täyttä päätä puroon, joka olikin sitten yllättävän syvä! Siinä piti meikä pojan ottaa ensimmäiset uintiaskeleet! Isäntää minun uintitaidot eivät vakuuttaneet, oli kuulemma sen päiväistä räpiköintiä, että meinasi hypätä itse perässä! Mutta kyllä minä sieltä selvitin itseni kuivalle maalle ja hetken aikaa olinkin varovaisempi. En tosin kovin pitkään muistanut varoa, vaan juoksin kohti uusia ryteiköitä ja rotkon reunoja! Kyllä minä jo vähän odotan Suomeen paluuta, että pääsee useammin tutkimaan metsiä ja ketun koloja!

Voi, voi..Olenpas minä ollut laiska kirjoittamaan viime päivinä. Täällä Espanjassa alkaa olla aikasta lailla kuuma ja varsinkin päivisin tahtoisin vain möllöttää sisällä viileässä. Mutta kun siellä pisullakin on pakko välillä käydä, niin ei se sitten auta kun ulos raahautua. Tosin en minä jaksa kuin muutaman hassun askeleen ottaa ja sitten on pakko mennä pitkäkseen maahan. Onneksi nuo kahdella jalalla tallaavat kaverini ymmärtävät aina ottaa minulle vettä lenkille mukaan. Kyllä siinä on paikallisilla hurteilla ihmettelimistä, kun meikäpoika osaa juoda suoraan pullosta! Vedestä tulikin mieleeni, että täällä on aina aamuisin ja myöhään illalla päällä semmoiset nurmikonkastelulaitteet, jotka mukavasti roiskuttavat vettä. Niihin on kyllä ihan pakko päästä aina kirmaamaan, ne viilentävät mukavasti oloa. Olen saanut täältä nyt semmoisen kivan uuden tyttökaverin, puolivuotiaan irlanninsetteri Nikan. Välillä kyllä tuntuu, että se on vähän liian heppoista tekoa meikäläisen astetta rajummalle painille. Mutta hyvin se on vielä menossa mukana pysynyt. Tytöt saa pysymään tyytyväisinä, kun muistaa aina välillä lainata omaa palloa niille. Nika myös tykkää kun kirputan varovasti sen korvaa. Ja jos se oikeen suuttuu, niin se repii minua huulista! Välillä se kyllä kirpasee aika lailla, mutta eihän sitä nyt tyttöjen edessä voi kivusta valittaa. Poikien kanssa en tule oikeen toimeen, ne kun eivät tahdo ymmärtää että minä olen kulmakunnan kingi! Viime viikolla oli jännät paikat, kun minä kävelin erinomaisen kiltisti omistajieni kanssa ulkona ja eikös sieltä yht´äkkiä tule viereeni vapaana oleva kultainennoutaja! Eikä muuten ollut mikään ihan pieni poika se. Siinä sitten tuli aluksi semmoinen tuijotuskilpailu ja minä pähkäilin, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä, itse kun olin hihnassa. Päällehän se karvakasa kävi, ja kovaa kävikin. Eikä sen omistaja tehnyt mitään! Omat omistajani sen sijaan huusivat ja raivosivat, että on se kumma kun pitää pitää vapaana koiraa, jollei osaa mitään tehdä tilanteen sattuessa. Fiksuna tyttönä emäntäni heitti vesipullosta vettä sen kauhukakaran päälle. Johan loppui rähinä! Ja taas minun huulet saivat kyytiä. On se kumma, että aina niihin pitää tarttua! No, ei voi kun toivoa, että sai toinenkin osapuoli jälkensä kuonoon. Tosin sillä oli niin pitkät karvat suojana, että pahoin pelkään, että lopputulos oli vain iso kasa karvoja minun suussa! Onneksi minun huulesta ei tullut kauan verta, oli kuulemma sen verran pahan näköinen haava, että olisi voinut vaatia jopa tikkejä. Mitä ikinä ne sitten ovatkin? Mutta, kyllähän nyt kulmakunnan kingillä pitää vähän arpia naamassa olla! Ensi viikolla emäntä ja isäntä lähtevät viikoksi reissuun ja minä pääsen taas leirille! Se on semmoinen iso paikka, jossa on paljon koiria! En osaa laskea, että kuinka monta kertaa olen siellä jo ollut, mutta niin monta kuitenkin, että paikka on tuttu ja sinne on aina tosi kiva mennä! Aina kun omistajat alkavat pakkaamaan minun leirikassia valmiiksi, en millään malttaisi enää odottaa! Pitäisi muistaa vaan välillä hyvästellä nuo omistajatkin, ne kun ovat jotain puhuneet, että menen välillä liiankin innokkaana sinne! Kerron sitten taas, että miten siellä viikko vierähti!

Loppujen lopuksi minun oli annettava periksi ja uskottava, että ulos ne asiat on tehtävä jatkossa. Ja onhan siellä ulkona ihan mukava käydäkkin. Tapaa kavereita ja pääsee leikkimään vessassa käynnin ohella. Niinpä minä opin melkoisen äkkiä sen homman. Mutta keksin sitten kyllä muuta päänvaivaa kaksijalkaisille kavereilleni. Puolen vuoden iässä keksin piristää ulkolenkkejä pienellä vetoleikillä hihnan kanssa. Omistajat tosin eivät ihan lämmenneet ajatukselle ja niinpä koitin ehdottaa lisäksi murisemis ja hyppimis-leikkiä. Jostain kumman syystä tämäkin oli isännän ja emännän mielestä tyhmä leikki. Mutta minäpä en taistelua halunnut hävitä ja tein puolisen vuuotta töitä leikin eteen. Panokseni kovenivat iän myötä ja omistajieni hermot sitä vastoin lyhenivät. No..Myönnetään, minä taisin olla vähän pomottamiseen taipuvainen ja niin noloa kun se nyt onkin myöntää, niin taisinpa rikkoa mamman muutaman paidan hihankin siinä tohinassa ja siitäkös se vasta suuttuikin! Se jätti jokusia kertoja minut ypöyksin lyhtypylvääseen kiinni ja karkasi kulman taakse. Muutaman minuutin odottamisen jälkeen minulle kyllä tuli pieni hätä, että tässäkö  minä koiraparka vietä loppuelämäni. Mutta tulihan se mami sieltä takaisin! Ymmärsin että leikki ei tainnut sittenkään olla ihan niin kiva kun luulin. Yritin kyllä ihan oikeasti kulkea lopun matkaa siinä hihnassa kiltisti, mutta minkäs sitä himoilleen mahtaa ja loppujen lopuksi istuin yhä uudestaan jokaisella lenkillä milloin missäkin tolpassa tai puunrungossa kiinni. Jossain vaiheessa mami ja isukki tosin tajusivat, että eipä siitä ole pidemmän päälle mitään apua. Minä tolvana kun aina unohdin sen seuraksen innostuessani tai koittaessani vähän kovakouraisemmin ehdottaa, josko mentäisiinkin toista kautta kotiin. Niinpä ne keksivät seuraavaksi kaikkia muitakin mahdollisia keinoja minun rauhoittamisekseni, mutta minä poika en periksi antanut! Niin..paitsi sitten kun ne rontit keksivät Pet corrector- nimisen suihkepullon! Sepä se vasta oli pelottava juttu! Meinasin kyllä laittaa hippulat alle, kun sillä päästivät suihkauksen! Pakko se oli sitten myöntää, että en minä se pomo taida tässä taloudessa kuitenkaan olla...Vaikka kuinka haluaisin. Mutta muuten olen kyllä erityisen kiltti poika, mitä nyt välillä tulee valtataistelua muiden poikien kanssa. Omistajat välillä pelkäävätkin että olen joskus liian kovakourainen jonkun villakoiran kanssa, ne kun eivät ymmärrä että kaikki pojat tahtoo vähän tapella! Taas menin hyppäämään asiasta toiseen, tätä se lyhytmuistisuus on. Piti kertoa, että kuljen nykyään oikeen hienosti hihnassa ja minua ihaillaankin paljon! Tosin välillä haluaisin mennä vauhdilla tervehtimään kavereita, mutta nuo kaksijalkaiset ovat niin mahdottoman hitaita! Ja sitten  minunkin  muka pitäisi kulkea hitaasti, vaikka pääsisin oikeasti aika vauhdilla eteenpäin!                                             

Oikeastihan olen jo iso syyskuussa kaksivuotta täyttävä jötikkä, mutta koska olen ollut komea jo pentuna, kerron teille myös vähän siitä ihanasta ajasta, jolloin mahduin kokonaan tyynylle nukkumaan ja sain matkustella sylissä ulkorappuset. Kuvitelkaa, että olen oikeasti joskus nukkunut kokonaan tyynyllä, hyvä kun pääni mahtuu siihen nykyään! Tyynyni on kuitenkin minulle se kaikista rakkain lelu, jota kannan uskollisesti huoneesta toiseen. Välillä omistajani nauravatkin, kun haen sen erikseen makuhuoneesta ja joskus tuon myös oman peittoni olohuoneeseen. Kukapa sitä nyt aina haluaa kovalla lattialla nukkua? Okei, myönnetään, että minulla on paikka myös olohuoneessa. Tai kaksikin..Ja jos matot lasketaan mukaan niin neljä. Sohvalle en saa jostain syystä kiivetä, vaikka kuinka kiltisti katsoisin.  Minusta kuulemma lähtee jotain likaa valkoiselle sohvalle? En tajua miten sitä likaa ei sitten muka niistä kaksijalkaisista lähde? Epäilenkin, että minua on jotenkin huijattu..Mutta pentuajastahan minun piti puhua, eikä höpistä niitä näitä..Taisin tässä paljastaa, että muistini on vähän hutera. En aina muista mitä olin tekemässä tai mitä piti tehdä. Olen siis syntynyt syyskuussa 2007.  Marraskuussa pääsin muuttamaan uuteen kotiin ihkaomien palvelijoideni kanssa! En joutunut enää jakamaan niitä vanhoja palvelijoita kaikkien sisarusten kesken! Voi pojat, että olin innoissani. Minut vietiin johonkin ihmeelliseen, aika pieneen paikkaa joka hurisi ja jossa oli renkaat alla. Myöhemmin sain selville että tuo tätä nykyä rakastamani kapine on auto. Meillä oli edessä monen tunnin ajomatka, mutta ei minulla ollut hätiä mitiä, pääsin mamman lämpimään syliin. Näin ekaa kertaa mailmaa myös ulkopuolelta. Tosin yletin juuri ja juuri kurkistamaan ikkunasta, joten en jaksanut kauaa seurata maailman menoa. Sen sijaan nukuin suurimman osan matkasta. Jossain välissä piti kuulemma käydä pisulla ulkona. Ajatelkaa, ulkona! Se se oli aikamoinen järkytys, eikö nämä palvelijat tajunneet että vanhassa paikassa palvelijat vaan siivosivat välillä paperit, johon me teimme pikku pisumme? Yritin kyllä parhaani mukaan kertoa sitä, mutta silti minut vaan nostettiin jääkylmään lumihankeen. Enhän minä järkytykseltäni pystynyt tekemään muuta kun tärisemään. Kotiin päästyämme ne kuitenkin tajusivat laittaa paperit vanhaan tuttuun tapaan lattialle ja minäkin pystyin rentoutumaan.  Ensimmäisen yöni sain nukkua palvelijoideni keskellä lattialla, patjan päällä. Tai minä nukuin tyynyn päällä ja palvelijat saivat luonnollisesti tyytyä kovempaan patjaan. Laitan teille vielä kuvan miten komea olinkaan jo silloin!